Tänään tuli täyteen vuosi siitä, kun laskeuduimme Suomeen kuin muuttolinnut, niin ne palmut vaihtuivat mäntyihin ja välimeri sekä  vuoret vaihtuivat metsään ja järviin. 

Mukana tuli mies, kissa  ja 16 vuodessa opittu espanjalainen elämänilo ja auringon valo sydämessä, jota riittäisi muillekin jaettavaksi.

Ajattelin ensin tehdä sellaisen hienostuneen “Suomi vs. Espanja” -vertailun. Tiedättehän.

-Espanjassa ihmiset halaavat ja antavat poskipusuja. 

                                         VS.

-Suomessa ihmiset nyökkäävät kerran parkkipaikalla ja sitä pidetään jo tunkeilevana.

Mutta ei. Ei tämä ole mikään maiden välinen olympialaji.

Tämä on enemmänkin asettautumistarina nimeltä:

“Vuosi Suomessa – kuinka tulla osaksi metsää.”

Kun muutimme uuteen kotimaahamme, kuvittelin ehkä jotain pientä tervetulohumua. Ei nyt ilotulituksia tai kansantansseja, mutta ehkä joku olisi ilmestynyt oven taakse pullapitkon kanssa sanomaan:

“Moi, tervetuloa takaisin. Tulkaa kahville.”

Sen sijaan Suomi päätti antaa meille lahjaksi tilaa.

Paljon tilaa.

Niin paljon tilaa, että ensimmäisen kuukauden aikana ainoa, joka tuli moikkaamaan, oli Postinkuljettaja. Ja sekään ei löytänyt ihan heti perille.

Moni varmasti ajatteli kohteliaasti:

“Ei häiritä heitä, he ovat juuri muuttaneet.”

Ja suomalaisethan ottavat tämän periaatteen vakavasti. Jos suomalainen antaa sinulle rauhaa, hän antaa sitä tarvittaessa vuosikymmenen.

Sitten opin kesän tärkeimmän suomalaisen faktan: kesän menot pitää sopia viimeistään joulukuussa.

Jos kysyt toukokuussa:
“Olisiko kiva nähdä?”
Vastaus kuuluu käytännössä:
“Voi ei, harmi. Olen varattu seuraavat kolme kuukautta ja yhden viikonlopun elokuussa käytän palautumiseen.”

Ja sitten tuli talvi.

Ah, Suomen talvi. Se vuodenaika, jolloin koko kansa muuttuu hieman passiiviseksi huonekasviksi.

“Ei jaksa.”
“On niin pimeää.”
“Palataan asiaan keväällä.”

Keväällä kukaan ei enää muista, mikä asia oli mihin piti palata.

Ja nyt tässä sitä ollaan.

Vuosi myöhemmin.

On jälleen kesän kynnyksellä, linnut laulavat, ihmiset heräävät horroksesta ja kalenterit sulkeutuvat seuraavaan syksyyn asti.

Tajusin tässä hiljalleen jotain tärkeää:

Suomessa asuminen on vähän kuin sauna. Aluksi kuumuus sattuu, sitten rentoudut ja lopulta huomaat puolustavasi sitä ulkomaalaisille raivokkaasti.

Ja ehkä suurin oivallus on ollut tämä:

Kukaan ei tule rakentamaan minun Suomeani puolestani. Ei kukaan ulkopuolelta tuo automaattisesti yhteisöllisyyttä,
elämää tai tunnetta siitä, että kuuluu tänne.

Se pitää tehdä itse. Vaikka välillä tekisi mieli maata viltin alla ja muuttaa takaisin maahan, jossa ihmiset juhlivat elossa oloaan ja hymyilevät kadulla. 

Mutta yksi asia Suomessa toimii täydellisesti:
Luonto.

Metsä ei koskaan sano olevansa liian kiireinen. Järvi ei peru kahveja. Peurat moikkaavat ohi menneessään. Ja puut ovat olleet ihanan tasaisia ystäviä tämän kaiken muutoksen vuoden keskellä.

Ehkä tämä ensimmäinen vuosi ei ollut mikään lämmin halaus eikä sen suurempi fanfaarien toitotus. Ehkä tämä oli enemmänkin hidas perehdytys ja palautus suomalaiseen rauhalliseen ja hiljaiseen elämänrytmiin.

“Onnea uuteen kotiin.
Tässä villasukat.
Selviät kyllä.”